Mä tarkkailen itseäni melkeinpä koko ajan. Oon siis hyvin tietoinen itsestäni ja siitä miten käyttäydyn tai miten sanon. Tavallaan näen itseni toisen silmin, eli vois sanoa, että käyttäydyn niinkun toinen haluaa. En esimerkiksi puistossa huuda omia mielipiteitäni tai kehuskele omilla jutuillani. Mielummin olen hiljaa ja annan muiden paapattaa. Kavahdan myöskin sitä ajatusta, että saisin kehuskelijan maineen, silloin kukaan ei oikeasti haluisi seuraani. Eilen joku puolituttu kysäsi,että mitäs olette kesällä puuhanneet johon vastasin: Eipä erikoista, mökillä oltu ja Espanjassa käyty. Jotenkin tuntu, että jos tohon lisään vielä, että Afrikassa oltu niin ois voinu kuulostaa jo kehuskelulle.

Silloin kun erosin entisestä miehestäni niin en työpaikallakaan puhunut siitä juuri ollenkaan. Osittain siksi, että en halua juoruja ja siksi, että tapanani ei ole puhua omista jutuista kaikille. En siis kuulu siihen kastiin joka paapattaa kaikiki asiansa ja kehuu miten on sitä ja tätä. Eli tarkkailen itseäni ja olen varmaan aika vaatimaton! Vaikka olisihan mullakin vaikka mitä kehumista, mun elämä on kyllä niin mukavaa ja täydellistä.Usein olenkin miettinyt, että mikä ihmeen tarve ihmisellä on kehua ja huudella kaikille omat asiansa. Onko se näyttämisen tarvetta vai onko asiat sitten kuitenkaan niin hyvin, halutaan vain antaa ymmärtää? Usein minun kaltaiseni tarkkailijat ovat tyytyväisiä elämäänsä. Ei ole tarve todistella mitään.

Muitakin kasteja löytyy myös lähipiiristäni esim. heitä jotka väittävät olevansa jonkun julkkiksen tuttuja. Jos ovat kerran törmänneet johonkin julkkuun niin eivätkö he jo sitten olekkin kavereita.Nämä ihmiset ovat ehkä pahimpia kaikista. Koittavat nostaa omaa egoaan sillä, että tuntevat vaikkapa nyt jonkun B-luokan tapauksen. Vähemmästäkin oksennus tulee,armoa!