Mun parisuhde on kriisissä. Tai ainakin joka toinen pvä tuntuu sille. Onko tuttua?

Jotenkin vaan asiat ei välillä rullaa- ajatukset ei kohtaa. Toinen ei tajua, että kotona voi olla raskasta ( ja kuulkaa kaikki: Kyllä se voi!) ja toinen ei tajua, että työpäivän jälkeen voi olla väsynyt. Mä luulen, että tää on normaalia jokaisessa suhteessa jossa on lapsia. Mutta eipä se helpota,ei.

Kaikenlisäksi kummallakin ois vielä tähän päälle omia harrastuksia. Pitäs saada omaa aikaa ja yhteistä aikaa, aikamoinen missio.

Kiukutellaan ja haistatellaan eikä mitään ratkasua löydy. Anteeks pyynnöt ei tehoo ja väsymys painaa.

Myönnän, että oon usein kiukkunen kun mies tulee kotiin (silloin jos lapsilla ollu jotenkin levoton päivä). Enkä oikein työpäivän jälkeen haluis enää, että mies lähtis treeneihin, koska sitten mulla ois taas koko ilta yksin lasten kanssa. Ei toi lähipuisto nappaa koko ajan eikä kauheen kauas jaksa lähteä. OON ITSEKÄS, TIEDÄN! Mutta onko se ees vähän oikeutettua? Musta on siis ok jos mies menee treeneihin niin, että edellisenä päivänä ei oo ollu 21.00 asti pois,mutta jos mulla on peräkkäin pitkiä päiviä niin kyllä mä silloin toivoisin, että se toinenkin tulisi sitten mielummin kotiin ku treeneihin. Ja tästäkö se sota syttyy.

Miehet kai ajattelee eri tavalla. Mulle ei oo mikään maailman loppu jos jää jumppa miehen pyynnöstä välistä, mutta jos mä pyydän niin olen sitten aika moinen hitleri!Kotihirmu!Hullu!Tossun alle työntäjä!

.Olenko mä tehny nää lapset yksin? Vai olenko mä niiiiiin hirvee, että pitäs yksinhuoltajaksi ruveta?

Naiset, nyt vähän tukea!